Kaksi ensimmäistä vuosikymmentä 1900 luvun alusta muistetaan siitä, että silloin lähti monta Mannilan kylän asukasta siirtolaiseksi Amerikkaan. Lähdettiin lännen kultamaalta onnea ja parempia elinoloja hakemaan. Jokapäiväinen leipä ja toimeentulo oli kotimaassa tiukassa. Seurakunnan tilastoista selkiää, että pääosa lähtijöistä oli nuorisoa, mutta myös lähti kokonaisia perheitä. Ensin meni isä ja vuoden kahden päästä loppu perhe.

Suuri osa siirtolaisista jäi, jäätyään työelämästä eläkkeelle, pysyvästi asumaan Amerikkaan. Monet  palasivat eläkepäiviksi takaisin entiseen kotimaahansa, helpoimmin lapsettomat pariskunnat ja naimattomat. Osa vieraili useaan otteeseen entisessä kotimaassaan tapaamassa sukulaisiaan ja entisiä ystäviään. Yksi näistä vierailijoista oli Urho Numminen. Hän oli syntynyt Mannilassa 1907 ja muutti Amerikkaan 1917 perheensä mukana. 50 vuotta myöhemmin hän vieraili entisessä kotikylässään. Matkaseurana hänellä oli Amerikkalainen matkakumppani, joka kirjoitti matkakertomuksen vierailusta.

 

Tämän matkakertomuksen tarjoamme tässä sinulle arvoisa lukija:

 

Nummiset
Siirtolaispoika juurillas

Honklahre Mannilas elel aikannas Viktor Nummine niminen kivityämiäs. Hän ol syntyn 21 päevä tammikuut 1870 Justiina Benjamintyttäre aviottoman poikan ja muistitiato kyläst kertoo, et hän ol isän pualelt aatelist sukkuu. Hän ol taitava ammatisas ja hänen tyän tuloksii o viäl nähtävän Honklahren kirko viäreine viljavarastoks rakennettu kivimakasiini, tänäpäevän ruumishuaneen käytetty, Mannilas Heikkilän kivinavetto vuarelt 1905 ja Tyäväentalon krunttikive vuasilt 1907 - 08. Hän ol Mannilan Tyäväenyhristykse ensmäinen puheejohtaja 1906. Kivihomma pakkasiva loppumaa ja vuan 1914 Viktor läht vanhimma poikas, Kosti kans, Amerikkaa. Kaks vuat aikasemmi ol Titanic uponnu Atlanttii ja kyläläise pelotteliva Viktorii;” Millaallas uskalla lähtii sin. Ei nenny sentään kaik uppo  vastas Nummine. Tuamise ( Aitonurmi ) Lyyri ol sillo 14 ikkäisen pikkupiikan Sankkilas ja toi aamul maitokannui tiäviäree maitokuskii varte. Isäs mukan lähtevä Vilho tul pello yli hänt hyvästelemää ja pyys; Eik joskus kirjotellais et tiäräis jottai Mannila asioist.” Kirjottelu asteel suhre vaa jäi. Nummise vaimo läht loppui lasten kans 1916.

Lapsii heil ol Mannilas Kosti, Vilho, Urho ja Lahja. Näist poja ova käynnee kattomas vanhaa kotokylääs. Kosti kävei -60 luvu alus ja vei mukanas vanhan kotos kuistinkive Amerikkaa muistoks entisest kotokyläst. Urho tek reisus -60 luvu loppupualel ja hänel ol kumppanin miäs, joka kirjot reisun kulu muistii. Elsa jälkees jättämäst viaraskirjast löytyy nimi John Barthell, joka on kirjotettu saman päevän ko Urhoki o nimes laittan. Miähest muistetaan kyläs, et hän ei suamii puhunnu. O mahrollist, et tarina o ensiks kirjotettu englanniks ja sit joku o sen suamentan Ameriikas. Bergi Elssal se o siält toimitettu ja lopuks tullu tämän kirjottajal. Tarina on tähän kirjotettu niinko se tarinas o.


” URHO NUMMINEN, minun ystäväni asuu Michigaanessa. Se on 300 ihmisen asuma-alue. Korkea niemimaa Michigaanen erämaassa. Kaivos ja tukkipuu seutua. Siellä on myös minulla kesäasunto.
Hän on syntynyt Suomessa ja muutama vuosi sitten hän ja minä teimme vieraillun hänen synnyinseudullaan. Urho on kuusikymmentäyksi vuotias, pyöreäkasvoinen, lyhyt ja tanakkavartaloinen. Hän harvoin esittää mielipiteitään ilman kysymättä, sittenkin varovasti harkiten, mitään ylistellen. Me olemme olleet ystäviä enemmän kuin 25 vuotta. Näitten vuosien aikana me usein puhuimme puoliksi vakavissamme Suomen vierailusta yhdessä, mutta aina ei näyttänytkään siltä, että hänellä olisi todellista halua lähteä. Kesällä 1966 hänellä oli vakava sairaus, mikä näytti siltä, että se on kohtalokas, mutta odottamaton toiminta pelasti.
Yhtenä iltana hänen toipumisaikanaan me menimme saunaan ja siellä ollessamme me päätimme, että lähdöstä tulee tosi. Hän ei ollut 50 vuoteen ollut Suomessa. Me järjestelimme asioita matkaa varten talven aikana postitse. Minä olin itärannikolla ja myöhään keväällä Urho kirjoitti;” Minä uskon, että nyt kesällä minä teen sen reissun, jos en menetä hermojani, tai raha juokse pois luotani.”
Ylä-Michigammessa yksi mies, joka on suomenkielisen televisio-ohjelman ohjaaja, piti esitelmän Suomen kielellä Suomeen matkustamisesta. Hän opetti tuntemaan Suomi- sanan, Englanninkielen käännös Finland ja Finnish.
Urho jätti Michigannin niin kuin turistimatkustaja, 30 maamiehen myötä. Hyvin monta heistä oli hänen ystäviään. Kun me seilattiin valtavaan ja sumuiseen Frankfurtin lentosatamaan, Urho huomioi, että uusi alue alempana näytti niinkuin neljäkaistainen valtatie, missä hän oli rakennusinsinöörinä.
Se joukko, jonka Urho kutsui Suomeksi, olivat hajallaan isossa koneessa, joka kulki kahden kaupungin välillä ja teki laskun Frankfurtiin lounaalle.
Me tilasimme matkalipun suoraan Suomeen pienimpään koneeseen, se tuli ilman pysähtymisiä Helsinkiin ja Urhon turistiseuralaiset melkein täyttivät sen.
Ilma oli vaihteleva ja eräs mies lähellä meitä suojasi kasvonsa hatullaan vaivautuneena, mutta Urho istui levollisena.

Kun alkoi koneen laskeutuminen, niin matkustajat kuten aina, tulivat rauhattomiksi, Urho vain istui katsellen maahan. Me tulimme yli sinisten vesien ja yli maastojen, jotka muistuttivat paljon Ylä-Michinaania, vihreät niityt ja tumma metsä allamme.
Kun kosketimme maata, yksi matkustaja koneen perällä huusi;” Me teimme sen, me teimme sen.”
Alhaalla maassa me tunsimme saman puhtaan ilman kun Ylä-Michigaanissa.

Tulimme tullihuoneeseen, jossa oli kilpi suomeksi, ruotsiksi, englanniksi ja venäjäksi. Suomessa ei kukaan unhota Venäjää. Melkein kaikkia matkustajia oli vastassa sukulaisia ja ystäviä ja useimmat itkivät jälleennäkemisestä. Me tulimme näkemään paljon Urhon turistitoverien ystäviä. Kaikilla näillä matkustajilla oli oma paikkansa mihin mennä. Hän meni omain sukulaistensa vieraaksi. Ennen kuin lähdimme Mannilaan Urho ja minä olimme muutaman päivän Helsingissä ja teimme matkasuunnitelmia.

Suomessa on 4075000 asukasta ja 10% asuu Helsingissä. Suomen ominaisuus on aina ollut kahtiajako. Kuulumalla Skandinaaviaan maantieteellisesti. Sen väestö on alkuperältään tuntematon, puhuu kieltä, mikä ei ole sukua Euroopan kielille, paitsi Viron ja Unkarin kieli. Se on aina ollut puserruksissa jomman kumman, Ruotsin tai Venäjän taholta. Ruotsi voitti vallan Suomen yli ja menetti sen Venäjälle 1809. Venäjä menetti herruutensa 1917 bolseviikkien vallankumouksen aikaan. Suomi saavutti itsenäisyytensä sinä vuonna ja on säilyttänyt sen siitä asti.

Venäjä hyökkäsi Suomeen vuonna 1939 ja alkoi talvisota ja melkein kaikki epäili nopeaa ja helppoa Venäjän voittoa. Venäjä voitti ja Suomella oli iso hinta, otti kapean pitkän alueen maamme rajalta nimeltä Karjala.
Kun Hitler 1941 voitti Venäjän, Suomi ryhtyi jälleen niinsanottuun jatkosotaan. Esimerkiksi suomalainen sisu näyttäytyi, se voima joka ajoi miehen ales taistelussa, nousta ylös ja tehdä yhteenveto, tietäen että tulee taas lyödyksi ales. Toisen maailmansodan päättyessä Suomi johtaa puolustusta itsenäisyyden säilyttämiseksi.   Ainoa Euroopan kansakunta Venäjän rajalla, josta ei ole tullut Venäjän aseenkantajia ( paitsi yksi huomioon ottaen Turkki Euroopassa ).

Se on toteuttanut tämän seuraamalla Paasikiven linjaa. Linja on yksinkertainen, olemalla hyvissä väleissä, hyvät naapurisuhteet kaikkiin maihin, erikoisesti Neuvostoliittoon ja ehdoton puoluettomuus isojen valtojen asioissa.

Helsingin kadut olivat vilkkaat, nopeilla taxeilla, pienillä vihreillä katuvaunuilla ja jalkakäytävät olivat täyteen sullottu ihmisistä kiireineen. Tanakoita virkamiehiä tiukkaan napitetuissa puvuissaan, laihempia nuoria miehiä opiskelijasalkkuineen tyköistuvissa housuissa ja pitkätukkaisia. Oli mustalaisia kansallispuvuissaan. Suomessa on enempi mustalaisia kuin lappalaisia.
Kauniita vihreitä puistoja oli hajallaan ei mitään suuria. Me kävelimme jykevän senaatin rakennuksen, luterilaisen tuomiokirkon ja yliopiston seudun. Oli hyvin painostavalta tuntuva alue, jossa oli vanhoja isoja kivirakennuksia. Jatkoimme kävelemistä ales kapeaa mukulakivistä katua satamaan.
Tulimme uuteen Linnahotelliin, ilmava ja komea. Oli tarpeeksi lämmintä aikaisin kesäkuussa istua ulkoilmaravintolassa. Muuten Helsinki sijaitsee samalla leveysasteella kuin Alaska, merivirrat lämittävät sen ja ilmasto on leudompaa kuin Ylä-Michigaanessa.

Kirjakauppoja tuntui olevan monessa paikassa, joku on sanonut että luku on suurin Euroopassa. Jokainen lukee jonkin verran kirjoja.
Meidän hotellimme nimeltä Marski sijaitsi Mannerheimintiellä, joka on leveä valtakatu nimetty sotamarsalkka Mannerheimin mukaan. Hyvin puetut liikemiehet ruokailevat hotellin ruokasalissa, missä tarjoilijat tekevät työtään nopeasti ja miellyttävästi. Valaistus on hyvä ja seinät ja verhot ihanuudellaan lisäävät vain ruuan maittavuutta. Huonekalut olivat muodikkaita ja viinilasit ynnä ruokailuvälineet hyvin muotoiltuja ja kukkaset tuoreita.
Ruoka oli erinomaista sillivoileipäpöytä, peuraa väliruuaksi hyvin tarjoiltuna. Meidän huoneemme oli puhdas ja vuode hyvä. Tuntuu että kaikki tekevät työtä Suomessa. Urho oli suunnattomasti kaikesta mielissään.

Yhtenä iltana Urho muisti erään miehen nimen, jonka hän oli tuntenut, kuin pojan Michigaanissa. Walter Kuusela, joka asuu nykyisin Helsingissä. Me otimme taxin ja menimme häntä tapaamaan.

Ajelimme niinkuin olisi ollut rivi saaria ja niemimaita, ilta-aurinko paistoi veteen ja merilokit lentelivät kalastajakin näkyi, oltiin menossa kohti uutta satelliittikaupunkia Tapiolaa. Seutu on tullut tunnetuksi kautta maailman esikuvallisena asemakaava mallina, rakennettu kallioiselle metsämaastolle, jossa on kokoelma huoneistoja.
Kuusela ei ole iso mies, mutta hän antoi itsestään sen vaikutuksen, että hänessä on lujuutta ja väkevyyttä. Hän on paksurintainen, hänellä on lyhyeksi leikattu harmaa tukka, liikkuu arvokkaasti ja puhuu voimakkaasti ja järkevästi. Vuonna 1940 Kuusela oli valittu eduskuntaan maalaisalueelta, missä hän ja Urho olivat syntyneet. Kuusela kuului Sosiaalidemokraatteihin ja tuli valituksi useita kertoja ja oli tullut huomattavaksi johtavassa asemassa puolueessa, nousevassa kansakunnassa.
Sitten tulivat epäonnistumiset, tuli auto-onnettomuus juopottelun seurauksena, niin että yksi henkilö kuoli. Suomalaiset ovat tunnettuja juopottelustaan.                                                                                                                                                            

Suomalaisilla on ankara lakipykälä, jossa kielletään kohtuullinenkin juominen, käsittäen mukaanluettuna, ei vaan juopuneena ajo, myös ajo pian jälkeen juomisen. Kuusela sai verraten lievän rangaistuksen, puolitoista vuotta rangaistusta vankilassa, mutta hänen poliittinen uransa oli lopussa.
Tapasimme hänet ja hänen vaimonsa kotoaan, he asuivat kolmen huoneen huoneustossa Tapiolassa, jossa oli silmiinpistävää puhtautta.Hän on sihteerinä kansallisessa pienviljelijä ammattiyhdistyksessä toimeenpanevana elimenä.

Kuusela kertoi meille hänelle sattuneesta auto-onnettomuudesta ja sanoi;” Kerran Yhdys-valloissa ollessani yksi kulkuri sanoi minulle, että meillä on vain yksi elämä kuljettavana ja me elämme sen niin jumalattoman huonosti.” Kuusela oli tullut puhuessaan siihen koh-taan, mikä johti hänen epäonnistumiseensa. Kuitenkin jatkoi puhumistaan maanviljelijöiden ammattiyhristyksestä, Tapioalasta ja Suomesta, tyytyväisenä näihin kaikkiin kolmeen.

Noin 16000 ihmistä asuu Tapiolassa, melkein kaikki valkokauluksisia työntekijöitä. Kuten moni muukin Kuusela osti asunto-osakkeen helppokorkoisella valtion lainalla, minkä maksuaika on neljäkymmentä vuotta.
Kuusela ja hänen vaimonsa vei meidät ajelulle läpi Tapiolan ylpeänä uusista puhdaslinjaisista taloista ja ihanasta uudesta kirkosta. Oppilaitokset oli tehty graniitti ja kuparilevyistä ja taustana mäkiseutu valkoisine koivuineen ja korkeine mäntyineen ja kuusineen.

Myöhään tästä ihanasta illasta, me vuokrasimme auton ja kiihdytimme kohti Urhon syntymäpaikkaa. Meihän matkamme suunta oli kohti länttä Turkuun, mikä on suurin kaupunki siinä ilman suunnassa. Tietä kulkeissamme sivusimme maaseutua kalliokumpuineen, vihreät niityt ja tummankasvuiset kuusimetsät. Muistutti paljon Michigaanea, mutta ei löytynyt kovaa puuta kasvavan. Urho nauroi ja sanoi;” Ei Amerikan suomalainen tukkimies löytäisi hakemallakaan kovaa puuta.”
Kun lähestyimme Turkua, viljavainiot laajenivat ja laaksot levenivät. Tämä oli Suomen hedelmällisin seutu. Vain seitsämän prosenttia viljelijöistä ovat omavaraisia, missä maa antaa hyvän sadon ja mikä on hyvälaatuista. Ei yhtään metriäkään hyvää maata ole haaskattu.
Vietimme illan Turussa ja seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan lähdimme etenemään pohjoista päin. Metsälohkot olivat puhtaita. Ylä-Michigaanissa hakkuualueet ovat neljänkymmenen eekkerin suuruisia, kokonaisia seutuja on hakattu ja tehty selvää jälkeä, voi sanoa huipputuho, sekasotkuna kantoja ja oksia sikinsokin.

Mutta Suomessa seuduilla missä kuljimme, metsät näyttivät puistoilta. Kuuset kasvoivat leveäoksaisina, kaadettavat puut olivat huolella valikoituja ja kaadettu. Ei oksia eikä risuja lojunut maassa. Tuoreet puut oli katkottu paperipuun mittaisiksi jalostukseen vietäviksi siististi pinottu tien varsiin, oksat ja latvat oli sahattu ja laitettu pinoon polttopuuksi, ei mitään haaskattu. Metsät ovat Suomen rikkaus huolellisesti hoidettuna.
Kun omistaja tahtoo kaataa metsästä puita vaikka omastaan, täytyy hänen pyytää metsänhoidonneuvojaa leimaamaan kaadettavat puut, jotka ovat hänen mielestään valmiita pois otettavaksi nuorempien kasvien tieltä. Omistaja saa itse huolehtia puitten myynnistä.
Urho oli erikoisen valpas tänään, lähestyessään kotiseutuaan. Hän luki karttaa ja antoi ohjeita, muutteli kilometrejä mailiksi. Katsotaampa jälkeen 35 mailin me käännyimme pois valtatieltä, sitten seurasi mutkikas, mäen huippuinen seitsämän kilometrin pituinen matka ja käännyimme soratielle ja pian tulimme Honkilahteen, keskustaan siihen seutuun, josta hän oli lähtenyt.
Se oli pieni kylä. Kirkko sijaitsi pienen mäen huipulla, minkä minä oletin olevan Luterilaisen. Ei näkynyt pyöreää tornia kuten Kreikan Ortodoksisessa kirkossa, eikä mitään muistoa pyhäinjäännöksistä venäläisestä ajasta.

Me ajoimme sivu siistien valkoisten talojen ja punaisiksi maalattujen ulkorakennusten, pieniä peltoja ja käsin koottuja kiviä ja lohkareita ladottu peltotilkkujen syrjiin aidoiksi, jota peitti sammaltunut kerros. Syrjissä kasvoi koivun vesoja ja tummia kuusia. Vielä näimme sahamyllyn, hirsimajan, lihavan ukon pitkävartisissa saappaissa ja miehen seisomassa suorana kaksipyöräisillä rattailla ajaen hevosella. Me käänsimme ja kiersimme yli rosoisten mäkien, soiden ja rotkojen. Tämä näyttää niinkuin Ylä-Michigaanissa.

Helsingissä me lupasimme Waltter Kuuselalle, että me voimme tehdä vierailun hänen vanhaan kotiinsa, lähellä Honkilahtea. Kysyimme neuvoa ja käännyimme mutkaiselle kujalle, jossa oli pyörän ja rattaiden uurteita ja menimme läpi metsien ja niittyjen, kunnes tulimme valkoiseen maalaistaloon metsän reunassa. Me menimme keittiöön, pitkät kapeat räsymatot peittivät siististi osan korkkimattoa.
Hirven sarvet oli asetettu hattunaulakoksi. Hirvi oli kaadettu näiltä seuduilta. Tämä oli Kuuselan varsinainen koto. Hänen tyttärensä ja hänen miehensä ja lapsensa asuvat täällä nykyisin. Pieni tyttö niijasi ja poika kumarsi tervehtiessään. Kuuselan vävy, vakava nuori mies, tuli sisälle sateesta lehmiä lypsämästä. Vaimo laittoi kahvit, kakut ja voileivät pitkälle kuusilankkuiselle pöydälle. Voileivät olivat kaikkialla Suomessa siivattu ruokaleivästä kakosta, voita levitetty paksulti päälle ja kasattu erilaisia leikkeleitä, kurkkua, tomaattia, silliä, sartiinia ja kovaksi keitettyjä munia.

Kun toiset puhelivat istuin ymmärtämättä sanaakaan heidän puheistaan. Myöhemmin Urho kertoi minulle, että Kuuselan tytär ja hänen miehensä rupesivat asumaan sitä maatilaa.
Maa oli hyvin huonoa ja kivistä. Urho kysyi heiltä, koska he tulevat Yhdysvaltoihin. Ei koskaan, sanoivat ajattelemattomasti. Eivät he koskaan voisi koota niin paljon rahaa, että saisi kyytirahat. Urho sanoi;” He tekevät kovasti työtä” ja pudisteli päätään.

Seuraavana päivänä me suuntasimme kulkumme soratielle takaisin Honkilahteen kohti Mannilaa. Se oli pieni kylä ja siellä oli Urho syntynyt. Me menemme hän sanoi, me tulemme lähemmäksi joka hetki. Hän tahtoi puhella sukulaistensa kanssa ja merkitä muistiin, seurata sukulaisista ja suvusta, syntyperästään. Hän sanoi olevan jokseenkin selvä äitinsä sukuperästä, mutta isän puolelta se on pilvisempää. Useamman aloitteen jälkeen hän antoi minun ymmärtää, että hänen isänsä isä oli avioton paroonin poika.
Vanha perheystävä Mannilassa Elsa Berg kutsui meitä jäämään sinne. Soratettu tie lasketteli meitä pieneen laaksoon, jota reunusti metsäiset mäet, etäisemmällä puolella laaksoa sijaitsi Mannila, jossa yhdessä kipusimme loivaa ylösmäkeä, josta näkyi Pyhäjärvi. Kylässä oli noin 700 asukasta. Osuuskaupan edessä seisoskeli nuoria miehiä, niinkuin Michigaanessa ja me pysähdyimme ja kysyimme tietä Elsa Bergin luo. Mutta nyt ei Suomen kieli ollut minulle oikein siansaksaa, olin tullut erottamaan toisen sanan toisesta. Kun ajelimme minä sanoin, että minä ymmärsin, kun Urho kysyi missä Elsa Berg asuu sanomalla, missä Bergin Elssa asuu. Tämä on oikein, he kääntää nimityksen toisinpäin, minutkin sanotaan Nummisen Urhoksi.

Minun isäni nimi ei ollut alkujaan Numminen. Hän oli ottanut sen nimen se meinaa preeriaa elikkä nummea. Ne tekee näin usein. Miksi, kysyin minä? Joskus heillä on syynsä. Waltter Kuuselan tyttären mies otti heidän nimensä, että vanha kotipaikka pysyisi Kuuselana. Vain joku nuori mies ottaa uuden nimen, kun luulee vanhat epäonnistumiset niin menevän unhoon. Moni nimi muuttuu monimutkaiseksi, toinen tieteelliseksi. On paljon ihmisiä, jotka pitävät arvossa oikean sukunimensä muuttamatta ja ei se enään niin yksinkertaista olekkaan kuin ennen.

Pienen puisen maitolaiturin luona, mihin farmarit vievät maitokannunsa, mistä kuorma-autot kokoaa niitä meijeriin vietäväksi. Siitä kohtaa käännyimme kujalle ja ajoimme kahden talon sivu. Tiessä oli taite ja siinä puupino, sitten tuli näkyviin talo omenapuiden kätköistä.
Tähän me pysähdyimme. Elsa Berg tuli ulos, hän oli laiha pitkä noin 70 ikäinen, hänellä oli korkeat poskipäät ja valkean harmaa tukka vedetty tiukkaan nutturalle pään taakse.
Hän puhui lakkaamatta, hiukan kiihkeästi, valoisasti ja nopeasti, kuten kaukainen nuori nainen. Hän oli pelännyt, että emme tulisikaan, meidän vuoteemme oli laitettu. Mihin vain menimme, meiltä kysyttiin olemmeko saaneet ruokaa.
Bergit asuivat kolmisin miehensä ja tyttärensä kanssa, mies oli sairas, hän nukkui paljon ja oli harvoin näkyvissä. Keittiö oli pieni, nurkassa oli liesi jossa poltettiin puita, puulaatikko oli hellan lähettyvillä. Heillä oli sähkövalo, mutta ei jääkaappia, he säilytti maidon kylmässä kellarissa. Vesijohtoa ei ollut, vesi kannettiin ämpärillä kaivosta, käymälä oli ulkorakennuksessa.
Me vierailimme monessa kodissa varakkaassakin ja ei yhdessäkään ollut käymälää sisällä. Kukkasia oli paljon joka kodissa, eläviä ja keinotekoisia. Puunsavun haju oli sama kuin Michigaanissa.
Elsa Berg söi meidän kanssa, pöytä oli ikkunan lähellä ja hän näytti päin omenapuuta ja sanoi;” Tuolla oli sinun kotisi Urho.”
Seuraavana päivänä pysähdyimme Viljam Anttilan kodissa, Urhon lapsuuden leikkitoveri kun oli.
Hänellä oli kirkkaat siniset silmät, suoraryhtinen, pukeutui sinisiin housuihin ja valkoiseen kauluspaitaan, ei kravattia. Hän esitteli vaimonsa, poikansa perheen vaimon ja kaksi lasta. Hän oli vakavana ja keinutteli tuolissaan, kun nuoret tarjosivat kahvia ja kaakkua.Urho kysyi hänen veljistään. Anttila sanoi, että yksi hänen veljistään menetti kaksi poikaa sodassa, toinen etulinjalla, toinen jouduttuaan haavoittuneena sotavankiksi, kuoli siellä Venäjällä.                                                                                                        

He vaipuivat puheisiin lapsuusajasta, jolloin he olivat 9-10 vuotiaita, he olivat niinkuin töissä ja kuorivat pajunkuorta. Jossain silppukoneessa katkoivat oksat lyhyiksi, toinen kiersi ja toinen työnsi oksia. Mutta annas olla, yksi veli Urho nimeltään laittoi kätensä terään ja meni sormi poikki. Urho muisti vielä, kuinka hän juoksi tupaan käsi vertavuotavana.
Kulkiessamme talosta taloon viikon aikana, niin Urho muisti enemmän ja enemmän lapsuudestaan, ne ajat tulivat jostain alitajunnasta ja muistui mieleen monta sukulaista ja ystävää, jotka hän oli unohtanut. Hän ikäänkuin kuori esiin muistoja ja ihmiset auttoivat häntä. Eräs näytti hänelle kuvaa, jossa oli hänen äitinsä ja isänsä siihen aikaan, kun he ensin lähti amerikkaan. Isä nahkalakki päässä ja ivallinen hymy kasvoilla. Äiti oli tiukkasuinen tylyn luotaintyöntävän katseinen.

Joku ihaili suuresti Urhoa, kun hänestä oli tullut insinööri. Urho kertoi, monesta suomalaisesta on tullut insinööri hyvässä koulussa, yliopistossa, jossa valmistuu kaivos- ynnä muita insinöörejä. Koulu sijaitsi 70 mailia länteen Michigaanista.
Yhdessä talossa oli isäntä ja emäntä, tarjosivat pikkuleipiä ja voileipiä lasisista aseteista ja mehua hiotuista laseista ja kahvia, aina vain kahvia. Yhtenä päivänä Urho arvioi, että hän oli juonut 12 kupillista kahvia.

Melkein kaikki puhe johti puhumaan kehittyneestä ja vaurastuneesta maaseudusta. Keitä on kuollut, kutka menneet naimisiin ja muuttaneet pois maaseudulta työn hakuun teollisuudelta. Kodeissa oli myös säilynyt jotain vaatimatonta, kuten Elsa Bergin, Toisin sanoen suuremmoista täällä Mannilassa. Meidät otettiin vastaan vieraina, mutta samalla niin läheisinä ystävällisesti. Urho vain voisi sanoa, kaikki on niin huolellisesti laitettu.
Me ajattelimme vain pikakäyntiä perheisiin sanoakseen terveiset, mutta joka paikassa venyi muutaman tunnin vierailuksi, puhetta riitti ja kahvi juotiin ja leivoksia syötiin.

Päivittäin ajoimme aina Bergin kotiin, mistä me voisimme katsella Urhon syntymäpaikkaa. Jostain syystä emme käyneet siellä ennenkuin vierailumme viimeisenä päivänä. Me parkkeerasimme automme tien sivuun ja kävelimme yli pellon, hyppäsimme ojan toiselle puolelle ja yli aidan ja kiipesimme mäen rinnettä.

Tässä oli ollut hänen isänsä tila. Siellä kasvoi nyt pitkää ruohoa ja päivänkakkaroita. Se oli epätasaista mäkistä peltoa, mikä ei antanut paljoa satoa, peltorimpsu mäen rinteessä taustalla synkkä metsä. Siellä kaukaisemmassa reunassa oli maanalainen juurikaskellari, kaivettu syvälle mäen syrjään ja katettu valtavilla kivileipuilla, jota sanoisin kranitiksi. Urho epäröi hetken silmäillessään raskasta kattoa, joka näytti että oli epävarmasti siinä laitettu vanhan kiviseinän varaan ja tuntui vaaranalaiselta. Mutta sanoi Urho, että isääni voi luottaa ja kömpi kellariin huomauttaen, että hän kulki metsän reunaan, kiviä on pudonnut täältä ja se on kauan sitten ladottu ja rapattu.

Siellä kotoseudulla aina luulin että Urhon isä olisi ollut rakennusmies, puuseppä, mutta täällä hän oli ollut kivityömies. Kuljimme sitä mäenrinnettä, löysimme rajoitetun alueen. Rikkaruohon joukossa löysimme paikan, kivijalan, missä asunto oli sijainnut ja kivikasa keskellä, missä oli ollut muurinperustus. Koivuja kasvoi asunnon paikalla. Urho koetti paiskata kiveä rikki, että olisi saanut siitä pienen palan, mutta se oli liika kovaa hajoakseen. Se asunto oli ollut jotain 20 jalkaa kertaa 20 jalkaa.
Kysyin Urholta, missä mahtoi jätekasa olla. Muistan kerran Michigaanissa löysin jäännöksiä James Gurjoordin majasta ja jätepaikasta löytyi monenmoista muistoesinettä muinaisista ajoista. Urho lähti kulkemaan, potki rikkaruohoja ja lehtiä, sieltä löytyi melkein lahonneena puiset lasten leikkirattaat.
Löysimme myös saviastian palasia, ruskeaksi poltettuja ja lasitettuja pinnalta. Urho mietti hän muisti lapsena nähneensä tämän näköisiä astioita hellan reunalla kuivumassa.                                              
Laitoimme taskuumme pienen palasen tällaisesta astiasta. Me kävelimme hiljalleen, potkittiin maata. Otin kivenjärkäleen ja saimme rikotuksi siitä pienemmän palan, minkä Urho otti mukaansa. Sitten hän sanoi;” Entäs sitten, tuo oli tuota” ja lähti astumaan mäkeä
alas.
Seuraavana aamuna me sanottiin hyvästi Elsa Bergille ja heidän väelleen. Hän antoi meille lahjaksi pellavaisen pöytäliinan ja Urholle metsästyspuukon, minkä hänen setänsä oli tehnyt kauan sitten ja antaessaan sitä hän itki. Me kiiruhdimme autoomme ja aloitimme matkan päin pohjoista, kohti Tamperetta.

En ottanut sitä täysin todelliseksi ollessamme Mannilassa, mutta katsoen taakse tuntui minusta, kuin olisi jäänyt arpi Mannilasta, mikä satutti Urhoa pitkän ajan. Olisi kuin pyhiinvaellusretki olisi tehty hänen isänsä kotiin, mutta emme tulleet pyhiinvaeltajina, vaan kevytmielisinä turisteina.
Nopeasti me tulimme valtamaantielle, oli kilpiä jossa varoitettiin yli tien kulkevista hirvistä. Michigaanissa peurat ovat oikein maantien vaivana. Mutta täällä Suomessa emme nähneet yhtään hirveä ylittävän tietä koko täydellisellä matkallamme. Paitsi yhtenä päivänä Urho näki kauempana vihreällä niityllä järven rannalla kolme. Lehmäksi minä luulin, jolla on sarvet päässä. Liika suurisarvisia sanoin minä, kyllä ne ovat hirviä ja hummasi autonsa takaisinpäin. Oli hupsu päivä ja pitkä, ajoimme yhtämittaa kahdeksan tuntia ja päätyimme Punkaharjulle. Usein sanottu, että se on kaunein paikka Suomessa. Mutta ei se sopinut minun ja Urhon makuun, se oli liika hyvin järjestetty säännölliseksi ja puistomaiseksi.

Seuraavana päivänä me ajoimme 90 kilometriä Mikkeliin, missä Waltter Kuuselalla Oli Pienviljelijäliiton valtuutettuna kokous. Me yhdyimme Kuuselaan ja hänen kanssaan päästiin puheluun kansallisesta suunnittelusta ja sinä iltana jälkeen päivällisjuhlan, liiton presidentti nuoren valitun johtajan kanssa puhelimme lyhyesti ja järkevästi ruokalajin välillä. Suomalaiset puhuvat päivällisellä tarjoilun välissä.
Me olimme ylhäällä myöhäiseen liiton johtajien ja heidän vaimoinsa kanssa, tanssien hotellin tarjoiluhuoneessa Amerikan jatsia ja Latinalaisen Amerikan musiikin tahdissa. Seuraavana aamuna ajoimme Helsinkiin ja viivyimme muutaman päivän komeassa Linnahotellissa ja suunnittelimme Venäjän matkaa.

Viimeisenä iltana päivällisellä ylemmässä huoneessa, josta näkyi suuremmoinen loisto, Urho tuuppasi hiuksensa taakse ja katsoi ulos kohti kirkasta sinistä taivasta ja vettä ja sanoi;” Tämä on ollut erinomainen Suomen matka. En varmaan olisi koskaan tullut tänne ilman sinua.”
Ihmeekseni kysyin;” Kuinka niin?”
Hän vastasi, hänen suunsa värähti hiukan ja jatkoi katsomista ulos ikkunasta, eikä minuun, kun minä en luullut olevan mitään katselemisen arvoista.
” Mutta miksi,” kysyin minä.

No niin, minuun kääntyen ja taakse nojaten sanoi hiljaa;” Siksi, että aina puheeseen Suomesta liittyi nälkä ja puute ja ollessani koulussa sitä samaa päntättiin päähän, eikä ollut ketään, joka olisi kumonnut nämä olettamukset.”
Hän nojasi taaksepäin ja hymyili hiukan;” Ja nyt nähdä Suomi niin ystävällisenä. Ei olisi ikinä voinut uneksiakaan tällaisesta. Katso, se on kuin asioiden ylösalaisin heitto. Kaikki oli päinvastoin kuvitelmien, joita oli jauhettu päähäni.”

Seuraavana päivänä me pakkasimme tavaramme ja menimme asemalle. Tuo iso harmaa kivinen komea rakennus, mistä Leninkin aikoinaan lähti sinetöidyssä vaunussaan. Kello 12.25 Urho ja minä jätimme Suomen aseman ja lähdimme kohti Leningradia. ”

Tämän tekstin on kopioinnu Aaro Ritvo matkakertomuksest 24 päevä syyskuut 1999.

Alkuperäne on talles Siirtolaisinstituutis Turus.