Pirkko-Liisa Ketola 19.04.1953-30.09.2014

Pirkko on syntyn Mestilän kyläs Ahmasjärven rannal huhtikuun 19. päivä 1953, Kähkösen Helmin ja Augustin keskimäiseks lapseks. Koti ol pienviljelystila, ol muutama lehmä, jokunen porsas ym.kotieläimii sähköö ei Ahmasjärven rannoil ollu, öljylampun valos elettiin. Melkkein kaik ruaka saattii kottoo,olttii omavarassii ja elettii vaatimattomast, mutt kyll töit tehtii paljo, kun ei ollu pahemmin koneit. Mukulan Pirkkoki jo opei ,et ruakas ettee täydyi tehd tyät, ei mikkään tullu ittestäs. Pirkko kerroi et sitko he veljen kans tuliva hiuka vanhemmiks ja kovast olis tehn miäli muitten kans lähtii lauantaiehtoost vaikk tansseihi, ni isä sanoi et heinät korjataa ens sit voi men ,jos tahtoo ja viäl jaksaa.
Kansakoulu Pirkko kävei Mestiläs. Matkaa ol usseempi kilometri ja omin avuin kouluun tarvit men, vaikk olis ollu huanoki keli, ei tullu kukkaa autol tuamaa. Mestilän koulust Pirkko pyrei (sillon ol viäl semmonen tapa) Euran yhteiskouluu ja suarit siäl keskikoulu ja lukio.1970 luvun alus Pirkon elämään tul muutos, kun syntyi Heikki-poika. Sinnikkääst hän kumminki jatkoi kouluu ja ylioppiaslakki hänen päähäs painettii toukokuus 1974. Sen jälkkeen alkoi opintie Osara maatalousoppilaitokses. Siält hän valmistui maatalousteknikoks ja pääs tyäelämän syrjään kii. Nakkilas, silloises Eho-konees, hän ol töis viis vuat, mutt sit, kun isä ja äiti oliva molemmat kuolleet ja kotopaikka jäi tyhjäks, ni Pirkko päät lunastaa sen ittelles. Hän kerroi, et kerran ko hän ol raivaamas semmost nuart mettää siin Kajajärven tiä viäres, joku tuttu pysäs siihe ihmettelemää, et kui sää tommost hommaa viitit tehr,ei noist karakois mittä rahaa saa, ni Pirkko ol tuuman et ei saakka ny, mut kahdenkymmene vuaden pääst voi saad. Metän kasvattamises on hiukan pidemp tiliväli, mutt jos ei mittään tee, ei mittään saakka!
Pirkko elel Heikin kans Ahmasis ja ol Euran kunnal maatalouslomittajan.
Mut sit yhten talven, tais ol loppuviikko, ko Mannilan nuattamiähil ol ollu tilipäivä, osa porukast ol poikennu Ahmasjärven rannoilleki .Siin joukos ol Ketolan Timo. Äijill tais ol vähä prehtavaa aikkaa ja Timoki oli ilmottan , et hän taitaa ottaa tost Pirkost ittelles muija!!! mut Pirkko meinas et, kyll kai sitä hänelt itteltäski tarttis hiukan tiadustel, ettei se nii helpost vissiin käy! Timo pit kumminki asias pääl . Timo Ketola ja Pirkko Kähkönen vihittii 1990.
Pirkko ol aluks viäl maataouslomittajan, Timo kalastajan ja maat viljelttiin kans. Aku-Kalle synnyi 1990, mut hän ei jaksan ellää, kun reilut pari vuatta. Ettiipäi ponnistelttii surust hualimatt. Otettii muutama lammas vanhaan navettaa ja ajateltiin ruvet siit elinkeinoo hankkimaa. Pirkko kerroi, et hän kysel silloisest TE-keskuksest (nyk.ELY-keskus)voiskos he saad jottain avustust taik halpakorkost lainaa uuden lammasnavetan rakentamissee. TE-keskuksest tul virkahenkilö heil kattomaa. “elinkelvoton tila “ hän totes . Asia ol sillä selvä, mittään helpotust ei myännetä! Kui se voi ol elinkelvoton ihmettel Pirkko; Terttu ja Kalleki ovat täsä elos pysynnee ja kasvattannee viäl neljä lastaki? Lammasmäärä kuitenkin kasvoi koko aja.Vanha navetta tul täyttee lamppai ja alotelttii varhaisperunan viljelyy. Siin sivus perhe lissäännyi kahdel komial poikalapsel. Timo kalastel ja Pirkko men yrittäjäkurssil. Taas pyydettiin TE-keskuksen ihmist kattomaa, onk tila kehittyny. Jopas täytti heijän määräykses! Plarattii papereit ja tehtiin sunnitelmii, posti kulk TE-keskukse ja Ketola välii. Viime heltis hiuka appuu. Ruvettii rakentamaa uutt lampolaa. Siin sivus peruna-alaki ol kasvanu ja pojakki tullee kovasten toimeliaiks. Kerranki he oliva sutannee ittes kuraojas niin pahaa jamaa, ettei heit voin päästää edes kuistil ilman esipesuu.Vaatteet pois vaan ja letkust vet niskaa! Joskus ol taidet vähä testat jäteöljytynnyrin kraanaaki, ol pahus jään auk ja öljyy päässy valumaa maaha. “Koitas pistää hiat heilumaa” tuumasiva veljekset, ko isä-Timo lappas jäteöljyy kousan kans kovall tohinall pyttyy, ettei sitä olis päässy maastoo paljoo valumaa. Hetkenaikkaa isäl ja äitil riit puuhaa! Kerran taas alkutalvel kun Timo ol lähdös ensmäissii verkoi viämää järvee ja jää ol viäl heikkoo, hän pohdei kovast, et mimmose housut taik haalarit panis päälles. Pirkko ol aikas seuran sitä touhuu ja toden sit et “taidais ol paree ko panisit uimahousut, joka syksy sää sin kerran olet pruukan pudot!
Pirkko valittii ensmäisen kerra Euran kunnanvaltuustoon v. 2001. Aloi yhteisten asioitten hoitaminen.Teknisen lautakunnan puheenjohtajan hän toimei v.2001-2008, kunnanhallitukses 2009-2012. Valtuuston jäsenen pestist hän kerkes eroomaa muutamaa viikkoo ennen kuolemaansa. Aika pitkä ol kunnanllispoliittinenkin taival. Hän kuului myös Pyhäjärviseudun kehittämisyhdistyksen (nyk.Leader-Pyhäjärviseutu) hallituksee alust asti. Ensmäinen jakso oli 10 vuotta, sen jälkkeen oli piäni tauko ja sit aloi viäl uus kausi samois hommis.
Mannilan kylätoimintayhdistyksen puheenjohtajan toimes Pirkko ol 18 vuatt. Pirkon aika oli Mannilas hankkeitten aikkaa. Kehittämisyhdistys ja valtuusto oliva hänell semmossii “näköalapaikoi”. Hän seuras tarkkaa,misä menttii ja osas vettää oikiast narust niin, et mannilalaisekki saivat kylääs kehitettyy. Tääl ol mont eri hanket. Ensmäinen tais ol Nuottauskoulutus projekti nimeltäs, sit tul Auringonkukkakylä-hanke, kyläsuunnitelman päivitys hanke, Satumaa-hanke, Mannilan kotiseutukirja-hanke ja viimeks Moisis-leikkikenttä hanke. Kaikkei näitten hankkeitten kautt mannilaan saattiin EU-rahaa ja paljo asioit paremmiks. Eriyisen suur juttu mannilalaisil oli Aaron kirja. Pirkko ehdotti, et jos koetetais hankkeen kautt saad rahaa kirjan painatuskustannuksiin. Se onnistui.Ritvon Aaro teki suuren tyän talkkoil, kylätoimintayhdistys sai kaikk tulot kirjast. Pirkon aikan lunastettii Kylätupa omaks ja se liitettii kunnan vesi-ja viämäriverkostoon. Kylätoimikunta oli ottanu velkkaa näihi investoinneihi . Kirjoist saaduil tuloil velat saattii maksetuks ja rahaa jäi viäl tilillekin. Pirkkol ol paljon tutui ympärs Satakunttaa ja ko hän kokouksis tapas ihmissii, hän ot puheeks semmossii asioit kans, mist vois omassaki kyläs ol hyättyy. Nykyää sitä taidetais sannoo hianost “lobbaukseks”. Niinpä meill ol tääl kansanedustajii viarailull, ol Satakunnan pystykorvakerhon ja hirvikoirain ajokokkeitten muonitust ym. ja kaikill näill toimeill tehtii kylää tunnetuks ja saattii hiukan rahaakin taas toiminttaan. Niin, et kyll Pirkon”kädenjälki “ näkyy Mannilass mones paikas.
Timon poismeno 9.12.2012 muutti Pirkon elämän . Hän ei jaksan enää yksin ettiipäi, vaikk kova yritys hänell ol. Kaveri läht viärest, elämält putos pohja. .
Kyll me heijä molemmat olis tääl viäl ihan miälelläs pidetty, mutt jossain muual ol vissiin funteerattu nämä asiat toisel tavall ja Pirkon elämä päätyi 30.09.2014.
Monet naurut me ollaan Pirkon kans naurettu, mut on vakavistakin asioist puhuttu. Hän ol semmone ihminen kenen kans vois jutel kaikist asiost. Viimiset ajat hän ol Poris sairaalass. Viikkoo ennen kuolemaansa hän jaksoi viäl puhel hiuka. Siin sit jutelttii kaikki ja ko mää olin pois lähdös ni hän katoi minuu päi ja sanoi et;”san terveissii kaikill!” ja täsä niit nyt sit tulee. Terveissi kaikill!!!

Mannilassa 23.11.2014 Marja Rekola

Marja Kares-Oksman muistelee Pirkkoa.
Kun muutin perheeni kanssa Satakuntaan vuonna 2001, Pirkko oli valitsemassa minua töihin. Pirkko oli yksi silloisen Pyhäjärviseudun Kehittämisyhdistyksen kantavista voimista. Hän perehtyi hankehakemuksiin, kyseli ja kyseenalaisti. Hän osallistui aktiivisesti kokouksiin ja teki arvokasta työtä myös taustalla. Pirkko oli monesti apuna mm. kuntarahaneuvotteluissa.
Ollimme työn merkeissä paljon tekemisissä,ja huolimatta ikäerosta ja eri elämäntilanteista, meistä tuli läheiset ystävät. Monta hauskaa hetkeä vietettiin niin töissä kuin vapaallakin. Poikamme pelasivat Panelian Raikkaassa, joten tuli oltua lätkäreissuillakin. Joskus taidettiin yhdessä itkeäkin. Jaettiin ilot ja surut. Hauskimpia yhteisiä reissuja oli eräs matka Viroon, jossa sattui ja tapahtui yhtä jos toista. Reissulla Pirkko lausahti sanonnan, josta tuli yhteinen mottomme, joka kuvaa Pirkkoa mitä parhaimmin. Pirkko hoiti aina mallikkaasti hänelle annetut tehtävät, mutta osasi myös hauskanpidon. Kävin Pirkon luona sairaalassa runsas viikko ennen hänen kuolemaansa. Väsyneenä ja sairaanakin hän muisti yhteisen mottomme: ”Marja, muista aina: asialliset asiat hoidetaan, mutta muuten ollaan ko Ellun kanat. Mutta mä oon nyt täällä. Pärjäilkää!” Ja ollaanhan me pärjätty, mutta ikävä jäi.
” Se toinen Marja”

ONNELLINEN MIES
ARVO ALLAN RUOHONEN
s 27.04.1950 – 11.11.2011

Tämä pieni tarina kertoo Arttu nimisestä miehestä. Harva kylän asukas edes tiesi hänen oikeaa nimeään. Rikkonainen ja värikäs elämä oli häntä heitellyt ja hän päätyi lopulta asumaan Mannilaan, jossa hän koki elämänsä onnelliset hetket. Kylän asukkaiden muistissa säilyy kauan parivaljakko Arttu ja hänen Bruno koiransa. Tämän muiston jakavat varmasti myös kylän kesä-asukkaat, iltatoriväki ja muut kylässä pistäytyvät kulkijat. Tämä poninhäntäinen mies ja hänen runsaskarvainen koiransa kylän kujalla ,kiinnitti kyllä ohikulkijan huomion.
Artun elämässä oli ajanjaksoja, jolloin hän viihtyi myös kylän iloisten veikkojen seurassa kulkien tätä maailman laveaa tietä. Joskus tie oli vähän kapeaakin, kun hän palasi asunnolleen.

Noin kymmenen vuotta sitten Arttu muutti Mannilaan. Aluksi hän oli vähän aikaa työttömänä, mutta kun Marjatta Kordelin ja kylätoimintayhdistys käynnistivät yhteistyössä lapsille tarkoitetun Satumaa-nimisen hankkeen, Marjatta tarjosi Artulle työtä. Aloitettiin satumaan rakentaminen entiselle Mannilan koululle. Marjatalla riitti ideoita ja Arttu osasi toteuttaa ne. Tehtiin kuninkaanlinna, peikkola, ankkalampi kaarisiltoineen, possuille ja lampaille talot, seikkailupolku kuusiaidan alle ym.
2004 vuoden alkupuolella Arttu tuli Rekolaan töihin. Helsingin seudulta tänne muuttaneena hänellä oli ,oman kertomansa mukaan, aluksi vähän vaikeuksia, kun hän ei läheskään aina ymmärtänyt, mitä piti tehdä ;puhuivat kummallista kieltä; tehtiin” sikkoo,” puhuttiin “prunneist, köpeist, ja kamaloist ,”oli “prettumaist, truiskittii ja präiskittii,” sanottiin ,ettei “tarvit pritkuttaa taikk pannaa pritkuttajat perunapellol.”
Työ tekijäänsä opettaa, sanotaan ja niin kävi Artunkin kohdalla. Hän pääsi aika pian perille Mannilan murteesta, vaikka säilyttikin oman puhetapansa, enää ei tarvinnut varmistaa ,mitä piti tehdä tai mihin mennä. Silloin ,kun tarvittiin tekijää, jolla oli kykyä vaativiinkin töihin, oli Arttu elementissään. Hänellä oli “silmää tyäl”, kuten kylän murteessa sanotaan, oli sitten kysymyksessä rakennus- tai maatalouteen liittyvät työt. Kun “talon töistä” jäi aikaa, kehiteltiin emännän kanssa vanhasta kivinavetasta vähitellen ns.nostalgianavetta-museo. Vellikellonkin Arttu navetan viereen rakensi.
.Luonteeltaan Arttu oli vaatimaton ,vähään tyytyväinen, ja suhtautui kaikkiin ihmisiin samalla tavalla. Hänelle ei ollut väliä ,mitä kieltä ihminen puhui, oliko rikas vai köyhä, tumma-ihoinen vai vaalea. Tätä kuvaa hyvin tapaus eräänä kesäpäivänä. Arttu oli levyttämässä kylmävaraston sisäkattoa korkeilla telineillä ,kun ovenpieleen ilmestyi mersullaan hyvin pukeutunut herrasmies, haluten ostaa muutaman kilon varhaisperunoita. Arttua ei oikein huvittanut kiivetä alas telineiltä ja hän tiesi, että varhaisperunan nosto -aikakin alkoi jo sen kesän osalta olla ohi, niinpä hän totesi miehelle; ”siel on kuokka pellon päässä, ota sieltä”, mutta tämäpä ei miestä mielyttänyt, vaan hän kertoi tottuneensa palveluun ja vaatteidenkin likastuvan. Tähän Arttu ,että “no okei ,mä tuun ,jos se kerran noin vaikeeta on” ja kiipesi alas telineiltä. Mies sai perunansa.
Artun elämä loppui illan viimeisinä tunteina 11 päivänä marraskuuta. Uskomme, että vaikka hän tajusi kuolinhetkellään elämänlangan katkeavan, hän lähti iäisyyteen onnellisena miehenä ja myös kiitollisena niistä onnen hetkistä, joita hän sai kokea elämänkumppaninsa sekä muiden läheistensä kanssa.
Muisteli Marja